Merikanto, Oskar (1868–1924)

Oskar Merikanto oli luultavasti sukupolvensa laajimmin rakastettu suomalainen säveltäjä. Ikätoveristaan Sibeliuksesta poiketen hän suuntautui yksinkertaisempaan ja kansanomaisempaan ilmaisuun, joka rakensi siltaa suuren yleisön ja taidemusiikin välille. Aikana, jolloin suomalainen musiikkikulttuuri oli vasta muotoutumassa, tällä työllä oli ratkaiseva merkitys. Parhaiten hänet muistetaan kymmenistä ikivihreistä lauluista ja piano-miniatyyreistä, mutta säveltämisen lisäksi hän teki pitkän päivätyön myös muilla musiikkielämän aloilla, mm. urkurina, pianistina, kapellimestarina, pedagogina ja kriitikkona. Myös Oskar Merikannon poika Aarre Merikanto oli merkittävä säveltäjä, yksi 1920-luvun suomalaisen modernismin pääedustajista.

Merikanto valittiin 1889 opettajansa Lauri Hämäläisen seuraajaksi Helsingin urkuri-lukkarikoulun urkujen-soiton opettajaksi. Merikannon ehkä keskeisin työ oli kuitenkin Johanneksen kirkon urkurin virka, jota hän hoiti yli kolmekymmentä vuotta (1892-1924). Lisäksi hän esiintyi urkurina eri puolilla Suomea kirkkokonserteissa. Hän olikin aikanaan maan johtava urkujen tuntija ja työskenteli myös urkujen tarkastajana. Pianistina hän oli aikansa arvostetuin suomalainen konserttisäestäjä, ja hän esiintyi sekä suomalaisten että maassa vierailleiden ulkomaisten laulajien partnerina.

Säveltäjänä Merikanto oli sanan syvässä merkityksessä kansallisromantikko. Hän kirjoitti selkeän yksinkertaista ja helppotajuista musiikkia eikä kokenut uransa aikana mitään suuria tyylillisiä murroksia. Hänen paras avunsa oli vapaan vuolaana pulppuileva melodiasuoni, ja tässä yhteydessä on usein puhuttu italialaisen oopperan ja bel canton vaikutuksesta, jopa yksityiskohtaisemmin napolilaisesta perinteestä. Silti hänen musiikissaan puhuu ääni, joka on erehtymättömän suomalainen.

Merikanto sävelsi puolentoista sataa yksinlaulua ja viitisentoista duettoa. Ylivoimaisesti suurin osa näistä lauluista on sävelletty suomenkielisiin teksteihin, joskin myös saksan- ja ruotsinkielisiä lauluja on. Laulujen ilmaisu on milloin suomalaiskansallisen haikeaa, milloin lyyrisen tunnelmoivaa tai intiimin mietiskelevää, milloin riemuitsevaa ja voimassaan vakaata. Varsinaisen tragiikan tai psykologisen syväluotauksen tulkki Merikanto ei kuitenkaan ollut.